Vanha vihulainen täällä taas

Kuva-arvoitus: arvaa mikä tuo iloisen punainen kehveli on keskellä kuvaa? Aivan oikein, vanha vihulainen liljakukko on jälleen palannut. Puoliksi syöty lehti todistaa, että valmiiksi katetulla pöydällä on käyty.

En kyllä olisi uskonut, että ihan näin äkkiä ilmestyy, mutta tuli ketku sittenkin. Oli pistänyt leirinsä pystyyn kirjopikarililjaan. Siis justiinsa siihen, mitä en ollut arvannut myrkyttää. Kaikki liljasukuihin kuuluvat ilmeisesti kelpaavat. Ja varmaan vähän muutkin. Kiukusta pihisten kävin hakemassa lapion ja listin sen. Vanhat opit ovat vielä hyvin muistissa viime kesältä!

Hostat näyttävät olevan koskemattomia. Toistaiseksi. Ähäkutti, täällä myrkkypullon kanssa odotellaan.

Karvakäpy kasvusuhdanteessa

Viime kesänä istutetun karvakävyn kasvu näyttää tällä hetkellä noususuhdanteiselta. Neljännen kvartaalin taantuma näyttää väistyneen, ja kohde on saanut uutta nostetta. Ennusteisiin vaikuttavat luonnollisesti orkideamaailman suhdanteet, mutta kaikki voitava tehdään, jotta lopputuloksessa päästäisiin plussan puolelle.
 

Arviot tulevaisuudesta ovat varovaiset. Toisella vuosineljänneksellä on nähtävissä kehitystä, ja mikäli olosuhteet pysyvät otollisina, mahdollisuuksia on vaikka mihin. Odotukset on kuitenkin pyrittävä pitämään kohtuullisina. Omistajan hermostuneisuus näkyy välittömästi tuloksessa, luo epätietoisuutta ja arvailuja tulevasta kehityksestä. Nyt edellytetään pitkäjänteisyyttä, koska lyhyellä aikavälillä huomattaviin voittoihin ei tulla pääsemään.

Vahinkojunasukat

Halusin kirjavan kesäkukkapenkkilangan käyttää loppuun, mutta edellisten sukkien värikylläisyyteen kyllästyneenä käänsin värit toisin päin. Jotta yksivärisen varren kutominen ei olisi niin tylsää, niin vartta neuloessani ryhdyin omasta mielestäni kehittelemään jotain uutta. Mutta kappas vaan - lopputulos näyttää varsin erehdyttävästi junasukilta, vaikka se ei ollut tarkoituksena. Jalassa tuo varren kuvio näyttää ruudulliselta.

Ja koska kunnon kesäkelejä edelleenkin saadaan odottaa, on sukille käyttöä, kun odottelee loppujenkin tulppaanien kukkaan puhkeamista.

Tulppaanimeri

Kuvat puhukoot puolestaan.

Kesän saapumisen ihanuutta

Taas on se aika vuodesta. Pitää pestä ja tuulettaa talvivaatteet (lukuun ottamatta tietenkään villasukkia) ja pistää ne kesäpetiin. Kaivaa vanhat hellekuteet hengariin ja miettiä, mahtuisiko niistä joku ehkä vielä kinnaamatta päälle. Ja jos mahtuu, niin kehtaako niitä käyttää muuten kuin tuulipuvun alla roskapussia viedessä. Ne muut, jotka jäävät jäljelle, armotta muovikassiin ja uhvin ammottavaan kitaan.
 

Sitten pitää kaivaa talviuniltaan myös terassivarustus: grilli, keinu, pöytä ja tuolit ynnä muut vermeet. Se tarkoittaa sitä, että koko ulkovarasto pitää myllätä. Kuoria ensin ulos päällimmäiset mitä käteen tarttuu ja sitten kärrätä isommat esineet näkösälle. Ja sieltähän ne paljastuvat, alimmaisina, ne kesäelämään tarvittavat välineet.

Kun pihakeinu on saatu muutamien valittujen kirosanojen saattelemana koottua, niin sitten siihen pitää tietysti kaivaa pehmusteet. Jotka on huolellisesti pakattu rullalle vaatehuoneen perimmäiseen nurkkaan, jonne pääsee normaalikokoinen ihminen vain kääpiökävelyä harjoittamalla. Ja sitä ennen pitää raivata tie sinne nurkkaan, mikä tarkoittaa, että pitää tyhjentää lähestulkoon koko vaatehuoneen tavararöykkiöt pois, jotta voi vyöryttää pehmustejättirullat ulos ovesta.

Ennen kuin ehtii huoahtaa, pitäisi vielä pestä ikkunat ja verhot, laittaa kesäkukkaset, lannoittaa puutarha, leikata puista kilpalatvat, jutella tulppaaneille jotta ne kukkisivat ja miettiä teenkö tänä kesänä takapihasta japanilais- vai englantilaistyylisen.

Ja koko ruljanssi sitten toisinpäin syyskuussa. Onneksi kesä ei ole kuin kerran vuodessa.

Kesä tuli - ja meni?

Lämpöisiin keleihin ehti jo tottua, kunnes pohjoisen viima taas muistutti olemassaolostaan. Villasukkiahan tässä tarvitaan, niin muistuttakoon sitten edes langan väriyhdistelmä kesäkukkapenkistä.

Hienoista värihysteriaa tuossa yhdistelmässä on. Tavakseni on raitalankoja neuloessa lisätä mukaan yksiväristä kokonaisuutta rauhoittamaan. Tässä tapauksessa tuolla rauhoittelulla ei tainnut paljoa olla merkitystä. Ovat kuitenkin kevään väriset, kun tuolla ulkona on vielä kovin koleaa, ruskeaa, harmaata ja pölyistä. Eikun sukat jalkaan ja pihakeinuun istumaan. Eikö sellaista ole toukokuussa tapana tehdä?

 

Blogia seuraavat ovat ihmetelleet, että miten kaikkia noita valmistuneita sukkia oikein ehtii pitää. No, mitä useammat vaihtoparit, sitä hitaammin kuluvat. Sitten on ihmetelty myös sitä, että ihanko kesälläkin pidetään villasukkia. Lupaan raportoida, kun villasukkien käyttökausi päättyy. Sitä saataneen odottaa, näillä keleillä.

Kevätneule, vuosimallia 1996

 

Keskeneräiset jutut pitää saada valmiiksi, vaikka siihen sitten menisi ikä ja terveys. Tämä kovan onnen kevätneuleen olen aloittanut vuonna 1996 Pirkassa numero 4 olleen ohjeen mukaan (tähän en ymmärrettävistä syistä saa linkkiä ohjeeseen).

Neuleen olin tehnyt valmiiksi lukuunottamatta viimeistä hihaa, josta puuttui puolet. Siis puolet. Minkälainen ihminen heittää pyyhkeen kehään siinä vaiheessa? Kutomiseen väsynyt, oikeaa elämää halajava ihminen. Sitä neulomistaukoa kesti kymmenen vuotta. Ja tuo kyseinen raakile sai muhia pahvilaatikossa näihin päiviin asti. Sen muistan, että olisin tuolloin halunnut oranssin langan ohjeen tapaan, mutta sitä ei ollut, joten haalin alennuskorista vaaleanpunaista. Ei nyt ihan nappivalinta melki-nelikymppisen päälle, mutta mistäs minä sen silloin osasin arvata.

Neuloessani loppuhihaa palasin viidentoista vuoden päähän. Mitä silloin tein? Olin opiskelija, asuin betonilähiön elementtitalossa. Kauniina kevätpäivinä sai kuunnella puliukkojen örvellystä takapihan metsässä. Kudoin sinikukallisella sohvalla Ruotsista raahatun Ikea-lampun valossa. Ajelin 13 vuotta vanhalla japskiautolla. Liikennevaloista lähtiessä saattoi taustapeilistä seurata, miten kosla pölläytti takanatulijan silmille sinisävyisen savupilven.

Tarkemmin ajateltuna osa tuosta kuviosta pitää vieläkin paikkansa. Opiskelijastatus, tosin eri tutkintoon. Niin ja japskiauto, mutta luoja paratkoon toinen yksilö. Että eipä sitä ihminen kovin kauaksi lähtökohdistaan pääse.