Keskeneräiset jutut pitää saada valmiiksi, vaikka siihen sitten menisi ikä ja terveys. Tämä kovan onnen kevätneuleen olen aloittanut vuonna 1996 Pirkassa numero 4 olleen ohjeen mukaan (tähän en ymmärrettävistä syistä saa linkkiä ohjeeseen).
Neuleen olin tehnyt valmiiksi lukuunottamatta viimeistä hihaa, josta puuttui puolet. Siis puolet. Minkälainen ihminen heittää pyyhkeen kehään siinä vaiheessa? Kutomiseen väsynyt, oikeaa elämää halajava ihminen. Sitä neulomistaukoa kesti kymmenen vuotta. Ja tuo kyseinen raakile sai muhia pahvilaatikossa näihin päiviin asti. Sen muistan, että olisin tuolloin halunnut oranssin langan ohjeen tapaan, mutta sitä ei ollut, joten haalin alennuskorista vaaleanpunaista. Ei nyt ihan nappivalinta melki-nelikymppisen päälle, mutta mistäs minä sen silloin osasin arvata.
Neuloessani loppuhihaa palasin viidentoista vuoden päähän. Mitä silloin tein? Olin opiskelija, asuin betonilähiön elementtitalossa. Kauniina kevätpäivinä sai kuunnella puliukkojen örvellystä takapihan metsässä. Kudoin sinikukallisella sohvalla Ruotsista raahatun Ikea-lampun valossa. Ajelin 13 vuotta vanhalla japskiautolla. Liikennevaloista lähtiessä saattoi taustapeilistä seurata, miten kosla pölläytti takanatulijan silmille sinisävyisen savupilven.
Tarkemmin ajateltuna osa tuosta kuviosta pitää vieläkin paikkansa. Opiskelijastatus, tosin eri tutkintoon. Niin ja japskiauto, mutta luoja paratkoon toinen yksilö. Että eipä sitä ihminen kovin kauaksi lähtökohdistaan pääse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti