Kevätneule, vuosimallia 1996

 

Keskeneräiset jutut pitää saada valmiiksi, vaikka siihen sitten menisi ikä ja terveys. Tämä kovan onnen kevätneuleen olen aloittanut vuonna 1996 Pirkassa numero 4 olleen ohjeen mukaan (tähän en ymmärrettävistä syistä saa linkkiä ohjeeseen).

Neuleen olin tehnyt valmiiksi lukuunottamatta viimeistä hihaa, josta puuttui puolet. Siis puolet. Minkälainen ihminen heittää pyyhkeen kehään siinä vaiheessa? Kutomiseen väsynyt, oikeaa elämää halajava ihminen. Sitä neulomistaukoa kesti kymmenen vuotta. Ja tuo kyseinen raakile sai muhia pahvilaatikossa näihin päiviin asti. Sen muistan, että olisin tuolloin halunnut oranssin langan ohjeen tapaan, mutta sitä ei ollut, joten haalin alennuskorista vaaleanpunaista. Ei nyt ihan nappivalinta melki-nelikymppisen päälle, mutta mistäs minä sen silloin osasin arvata.

Neuloessani loppuhihaa palasin viidentoista vuoden päähän. Mitä silloin tein? Olin opiskelija, asuin betonilähiön elementtitalossa. Kauniina kevätpäivinä sai kuunnella puliukkojen örvellystä takapihan metsässä. Kudoin sinikukallisella sohvalla Ruotsista raahatun Ikea-lampun valossa. Ajelin 13 vuotta vanhalla japskiautolla. Liikennevaloista lähtiessä saattoi taustapeilistä seurata, miten kosla pölläytti takanatulijan silmille sinisävyisen savupilven.

Tarkemmin ajateltuna osa tuosta kuviosta pitää vieläkin paikkansa. Opiskelijastatus, tosin eri tutkintoon. Niin ja japskiauto, mutta luoja paratkoon toinen yksilö. Että eipä sitä ihminen kovin kauaksi lähtökohdistaan pääse.

Vähän lainattua, loput keksittyä

Turkoosin pikkupaidan idea lähti tästä ohjeesta. Tarkoituksena oli tehdä laatikkomallinen mohairneule. Sitten tuo alkuperäinen malli alkoi tökkiä, koska ajattelin, että ilman napitusta sen etukappaleet lepattavat kävellessä sivuille paljastaen keski-ikäisen naisen strategiset kohdat. Koska kuvio oli nätti, päätin tehdä liivin yhtenäisellä etumuksella. Sävelsin itse pikkuhihat ja kaula-aukon.

Valmistuminen kesti, koska väliin tuli pari muuta työtä. Se kesti myös sen takia, että jouduin kerta toisensa jälkeen purkamaan, kun olin innostunut neulomaan liian leveää/pitkää. Vierustoverilta alkoi jo tulla kommenttia, että mitä se tuollainen kutominen on, kun vaan puretaan? Lisäksi sekoilin oikein urakalla pitsineuleen kanssa. Yksi virheellinen kuviokertakin neuleesta löytyy, mutta toivottavasti vain tekijä itse sen havaitsee. Tai ainakaan kuvassa se ei näy, koska piilotin mokan takakappaleelle.

Kaiken kukkuraksi loppumetreillä alkoi näyttää siltä, että lanka loppuu kesken. Kaulus piti vielä neuloa ja lankaa oli vain pätkä jäljellä. Ei hätää, eikun kauppaan - vaan todetakseni, että kyseinen väri kuuluu talven valikoimaan eli missään ei tuota enää ole myynnissä. Kaulus jäi tekemättä. Sivusaumatkin kursin kokoon keränvaihtojen yhteydessä nurjalle jääneillä langanpätkillä! Sainpas valmiiksi, mutta neule taitaa olla turhan lämmin enää näihin kevätkeleihin. Jäänee ensi syksyn garderoobiin.

Pitää vielä mainita, että langanhakureissullani päättäväisesti ohitin Hermot menee -päivät, vaikka ihan vierestä kävelin. Kotiin ei siis tullut yhtään keltaista muovikassia, tänä keväänä.

Islannin tuulia

Matka kävi huhtikuiseen Islantiin. Se on maa, jollainen täytyy kokea. Mustia laavakenttiä silmän kantamattomiin, jäätiköitä, vuoristoja ja raikasta merituulta. Etukäteen oli varauduttu kaikenlaiseen mahdolliseen säähän, mutta Euroopan laidalla oltiinkin jo kovin keväisissä tunnelmissa.

Kielen ymmärtämisen kanssa oli vähän niin ja näin, mutta onneksi paikalliset osaavat sujuvasti engelskaa. Maailman pohjoisin pääkaupunki Reykjavik oli sekoitus pikkukylää ja urbaania citymeininkiä. Sieltä bongasin mm. neulegraffiteja ja linjanumeroita myöten samanmoiset bussit kuin kotipuolessa.

Blue Lagoon -kylpylän kuumissa lähteissä piti liottaa itsensä rusinaksi. Paikka oli suorastaan maanpäällinen paratiisi. Vesi oli +37-38 -asteista ja hyvin suola- ja mineraalipitoista. Pohjassa vuorottelivat kallio ja musta laavamuta, joten jalkahoitokin tuli samalla tehtyä. Hipiään piti tietenkin hieroa paikallinen erikoisuus, silikonimutanaamio.

Islanti on kalansyöjien unelma. Reissussa syötiin niin paljon mereneläviä, että melkein jo evät kasvavat kyljistä. Hummeria, koljaa, lohta, ankeriasta, kissakalaa, muutamia mainitakseni.

Luonnonhämmästyksiin kuuluivat myös Gullfossin vesiputoukset. Kohina oli korvia huumaava. Putouksen äärelle käveleminen oli sinänsä jännitysnäytelmä: kapea polku oli tallautunut jäiseksi, toisella puolella vuorenseinämä ja toisella köysiviritelmä. Lisänä ylös- ja alaspäin vellova katkeamaton turistinauha, joka yritti lipsuvilla tossuillaan päästä jompaan kumpaan suuntaan. Putousten mittasuhteet näkyvät oikeanpuoleisessa kuvassa: kun oikein pinnistää, saattaa nähdä ihmisvanan aivan oikeassa yläreunassa horisonttia vasten.

Geysiralue oli aivan oma lukunsa. Sen höyrykattilat näkyivät pitkien matkojen päähän. Sinänsä toimiva Geysir oli melkoisen konstikas kuvauskohde; se purkautui noin 8-10 minuutin välein, mutta myös justiinsa silloin, kun sitä sattui huvittamaan ja kun oma tarkkaavaisuus kameran kanssa oli päässyt herpaantumaan. Ensimmäinen yritys epäonnistui, kun pelästyin purskausta sen verran, että kamera meinasi räpylöistä pudota. Vesi tuossa suhauksessa on 80-100 -asteista. Pienempiä pulputtavia lähteitä oli vaikka kuinka paljon ja sinfoniaa säesti porisevan mudan ääni.

Yksi kokemisen arvoinen paikka oli myös Euraasian ja Pohjois-Amerikan mannerlaattojen välinen hautavajoama, joka oli 7 kilometriä leveä. Paikalla ovat kokoontuneet Islannin yhteiset käräjät, maailman vanhimmaksi kansanedustuslaitokseksi mainittu, koska ovat olleet toiminnassa 900-luvulta lähtien.

Hienointa tässä kaikessa oli se, että nämä eivät olleet ihmisten aikaansaannoksia, vaan luonnon. Kaikkea ihmeellistä tuli koettua, mutta paljon jäi vielä näkemättä. Mutta sitä vartenhan voi aina suunnitella uusia reissuja.